10 000 tunnin myytti

Oletko joskus kuullut sanottavan, että tullaksesi mestariksi jossakin lajissa sinun täytyy harjoitella 10 000 tuntia?

Tai että harjoittelemalla 10 000 tuntia ihminen voi tulla hyväksi missä tahansa?

10 000 tunnin sääntöön voi törmätä esimerkiksi TedTalk-puheissa ja self-help -kirjoissa. Pelkästään tämän kevään aikana se on osunut eteeni ainakin viidesti. Siis huomattavasti useammin kuin mikään muu psykologiseen tutkimukseen perustuva yksittäinen väite tai teoria.

Usein säännön keksijäksi mainitaan eksperttiyden tutkijana tunnetuksi tullut psykologian professori, Anders Ericsson.

Ruotsalaislähtöinen Ericsson teki tosiaankin hienon uran asiantuntijuutta koskevan tutkimuksen parissa. Hän on tutkinut muun muassa shakinpelaajia, balettitanssijoita, lääkäreitä ja viulisteja.

10 000 tunnin sääntöä Ericsson sen sijaan ei ole keksinyt. Sen takana on toimittaja-tietokirjailija Malcolm Gladwell, joka sävelsi sen Ericssonin tutkimusten pohjalta vuonna 2008 julkaistuun kirjaansa ’Outliers’.

Kirjan julkaisun jälkeen 10 000 tunnin ”sääntö” levisi kuin kulovalkea, enkä ollenkaan ihmettele, miksi.

  • 10 000 tuntia on kaunis, pyöreä luku, joka jää helpommin ihmisten mieliin kuin vaikkapa luku 11 342.
  • Myös ajatus siitä, että kuka tahansa voi tulla asiantuntijaksi missä tahansa vain sinnikkäällä puurtamisella, on varsin houkutteleva.

Harva sääntöä toistava kuitenkaan on lukenut Ericssonin alkuperäistä tutkimusta.

1. Mitä Ericsson oikeasti tutki?

Gladwell kehitti 10 000 tunnin säännön Ericssonin ja hänen kollegoittensa suorittamista tutkimuksista. Ne selvittivät huippuoppilaitoksessa opiskelevien viulistien harjoitustaustaa ja sen yhteyksiä nykyiseen taitotasoon.

Kaikki tutkittavat viulistit olivat erittäin taitavia, koska olivat jo päässeet sisälle kyseiseen oppilaitokseen. Heidän joukostaan eroteltiin kuitenkin vielä ”hyvät”, ”melko lupaavat” ja ”äärimmäisen lupaavat” viulistit.

Huomattiin, että ”äärimmäisen lupaavat” viulistit olivat 20 vuoden ikään mennessä (omien muisteluidensa perusteella) harjoitelleet keskimäärin 10 000 tuntia.

On syytä huomata, että Ericsson tutki ainoastaan niitä viulisteja, jotka olivat kehittyneet riittävän hyviksi päästäkseen huippukouluun. Hän ei tutkinut – eikä väitä tutkineensa – viulisteja, jotka syystä tai toisesta jäivät rannalle tai lopettivat soittoharrastuksensa. Tutkimus ei siis kerro, onko olemassa viulisteja, jotka 10 000 harjoitustunnista huolimatta eivät päässeet yhtä pitkälle kuin nämä nyt tutkitut opiskelijat.

Viulisteilla saatuja tuloksia ei muutenkaan voi aukottomasti yleistää mihin tahansa alaan. Aloilla, joissa harjoittelulla on pitkät perinteet ja valmennuskulttuuri kehittynyttä (esimerkiksi klassinen musiikki tai baletti), huipulle pääseminen todennäköisesti vaatii enemmän harjoittelua kuin niillä, joilla harrastajia on vain kourallinen.

Ericsson ei ylipäänsä väitä, että nämä viulistit olisivat vielä tutkimushetkellä olleet oman alansa mestareita. He olivat ”vain” erittäin lupaavia opiskelijoita, jotka tarvitsivat vielä paljon lisää harjoittelua päästäkseen huipulle.

Sen sijaan Ericsson ja hänen kollegansa päättelivät tästä ja monista muista tekemistään tutkimuksista, että menestys ei tule tyhjästä. Viulisteja, urheilijoita tai shakinpelaajia ei tuo huipulle synnynnäinen lahjakkuus vaan sitkeä harjoittelu.

Ei kuitenkaan mikä tahansa harjoittelu, vaan harjoittelu, jota toteutetaan harkitusti ja tietyillä, hyväksi todetuilla menetelmillä, mieluiten taitavan opettajan tai valmentajan ohjauksessa.

2. Harjoittelun määrä ei korvaa laatua

Ajattelemme, että kokemus kehittää taitoa. Toisin sanoen: mitä enemmän jotakin asiaa toistaa, sitä paremmaksi siinä tulee.

Lukuisissa tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, ettei tämä ole välttämättä totuus. Esimerkiksi lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaset eivät tule paremmiksi työssään karttuvan kokemuksen myötä.

Niin paljon kuin ajatus joskus sotiikin arkijärkeä vastaan, sille on oikeastaan olemassa yksinkertainen selitys. Ensimmäisten työvuosien jälkeen moni työ on paljolti samojen tehtävien toistamista, jossa ei juuri tarvitse mennä oman mukavuusalueen ulkopuoelle. Työssä on lisäksi usein vaikea saada välitöntä palautetta, joka saisi huomaamaan omat virheet ja kehittymään niillä alueilla, joilla taidoissa on puutteita.

Kirjassaan ”Peak – Secrets from the New Science of Expertice” Ericsson antaa lukuisia muitakin esimerkkejä siitä, kuinka pelkkä toistaminen ei kehitä osaamista.

Vaikka huipulle kehittyminen missä tahansa vaatiikin huomattavan määrän harjoittelua, yksi pyöreä luku ei riitä kertomaan, paljonko ja minkälaista harjoittelun pitäisi olla.

Ericssonin tutkimus, josta Gladwell lukunsa veti, koski viulisteja. Klassinen musikki on äärimmäisen kilpailtu ala, jolla harjoittelu aloitetaan tyypillisesti varhain. Mitä enemmän ja tehokkaammin muut harjoittelevat, sitä enemmän minunkin täytyy, jos haluan ylittää heidät.

Vahingollisen 10 000 tunnin säännöstä kuitenkin tekee, että se painottaa pelkän kokemuksen – ei harjoittelun laadun – merkitystä kehitykselle.

Tämä voi johtaa lukemattomiin hukkaan heitettyihin harjoitustunteihin etenkin, jos harjoittelu on yksinkertaisesti vääränlaista.

Tehokasta harjoittelua kuvaavat muun muassa nämä piirteet:

  • Se on tavoitteellista
  • Se tapahtuu keskittyneessä tilassa
  • Siinä mennään ulos omalta mukavuusalueelta
  • Harjoittelu tapahtuu kokeneen opettajan tai valmentajan ohjauksessa
  • Jos opettajaa tai valmentajaa ei ole saatavilla, toiseksi paras vaihtoehto on ottaa selvää niistä tekniikoista, joilla oman alan huiput ovat päässeet omiin tuloksiinsa, ja pyrkiä toistamaan niitä (jotkut tekniikat toimivat omalla kohdalla, jotkut eivät, mutta vain kokeilemalla selviää)
  • Harjoittelusta saa välitöntä palautetta

Jos tuntuu, että oma kehitys on törmännyt ylitsepääsemättömään seinään esimerkiksi opiskelussa, työssä tai harrastuksessa, kannattaakin pohtia, miten ylläkuvatut piirteet toteutuvat siinä.

Ja jos haluat kehittää omaa osaamistasi esimerkiksi täydennyskouluttautumalla, kannattaa valita sellainen koulutus, jossa ylläkuvatut piirteet kutakuinkin toteutuvat. Vältä siis luentopainotteista opetusta ja valitse sen sijaan koulutus, jossa työskentely on vuorovaikutteista ja palautteellista.

3. Entä synnynnäinen lahjakkuus?

Ericsson teki elämäntyönsä selvittääkseen, kuinka harjoittelu – ei synnynnäinen lahjakkuus – on avanasemassa huipulle pääsemisessä.

Tämä on tärkeää, sillä lahjakkuuteen liittyvät uskomukset asettavat ihmismielelle monia turhia rajoitteita.

Lahjakkuuteen liittyvät uskomukset, kuten ”olen huono matemaatiikassa” tai ”minulla on huono muisti” tai ”en ole ollenkaan visuaalinen ihminen” ovat haitallisia, koska ne vaikuttavat suoraan siihen, mitä valitsemme tehdä tai jättää tekemättä.

Samalla ne luovat myös itsensä toteuttavia ennusteita. Ajatus, etten ole luontaisesti hyvä missään, mihin liittyy numeroita, saa välttelemään matematiikkaa sen sijaan, että harjoittelisin sitä sitkeämmin. Tämän on huomannut myös Carol Dwek tutkiessaan asenteiden vaikutusta oppimiseen.

Erinomainen esimerkki lahjakkuususkomusten vaikutuksesta on täydellinen sävelkorva. Pitkään uskottiin, että täydellinen sävelkorva on täysin synnynnäinen ominaisuus, johon ei voi vaikuttaa harjoittelemalla.

Japanissa toteutettu tutkimus kuitenkin osoitti toisin. Siinä kaikille tutkimukseen osallistuneille lapsille onnistuttiin tuottamaan absoluuttinen sävelkorva, kun nämä harjoittelivat 1-1,5 vuoden ajan säännöllisesti, mutta vain muutaman minuutin päivässä.

Mukavuusalueella pysyminen on toki yksilön valintana ihan ok – onhan meillä jokaisella vapaus päättää elämästämme.

Lahjakkuuden painottaminen harjoittelun kustannuksella kuitenkin kannustaa olemaan koettelematta omia rajojaan. Se luo monia keinotekoisia rajoitteita, jotka vaikuttavat kielteisesti sekä lahjakkaaksi että lahjattomaksi leimattuun.

Ericsson ei kiellä täysin synnynnäisten tekijöiden merkitystä onnistumiselle. Esimerkiksi pituus on tärkeä tekijä koripallossa, ja sen määrittävät suurelta osin vanhemmilta perityt geenit (vaikkakin myös esimerkiksi ravitsemuksella on väliä).

Myös iällä, jossa harjoittelu aloitetaan, on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että herkkyyskaudet ja kriittiset kaudet rajoittavat mahdollisuuden joidenkin keskeisten taitojen oppimisen vain tiettyyn ikään. Aikuisen aivot ovat myös vähemmän muovautuvat, jolloin oppiminen on kyllä edelleen täysin mahdollista, mutta poikkeaa jossain määrin lapsen ja nuoren oppimisesta.

Psykologialle, kuten muillekin tieteille, on ominaista, etteivät kaikki alan tutkijat ole asioista täysin yksimielisiä. Niinpä myös lahjakkuuden ja harjoittelun merkityksestä on olemassa myös toisenlaisia näkemyksiä.

Macnamara ja kollegat esimerkiksi tarkastelivat meta-analyysissään 88 tutkimusta ja totesivat, että harjoittelulla on kyllä merkitystä, mutta se ei yksin riitä selittämään kaikkea vaihtelua taidoissa.

Ericssonin kaltaiset, harjoittelun vaikuksiin optimistisesti suhtautuvat tutkijat ovat kuitenkin siksi meille kaikille tärkeitä, että he uskaltavat kyseenalaistaa kalkkiutuneet käsityksemme ’luonnonlahjakkuudesta’ tai ’taianomaisesta neroudesta’. Tosiasiassa tuskin kukaan ihailemistamme neroista on saavuttanut asemaansa ilman muita ihmisiä ja ahkeraa harjoittelua.

2 Comments

  1. Loistava kirjoitus. Tuota 10 000 tunnin rajaa miettiessä saattaa tosiaan unohtua, että harjoittelun on oltava laadukasta, pelkkä määrä ei siis riitä. Ehkäpä väite jää mieleen juurikin tuon kauniin tasaluvun ansiosta.

    1. Kiitos! Yksinkertaistukset leviävät helposti juuri siksi, että ne ovat yksinkertaisia – helppoja muistaa ja jakaa eteenpäin. Sinänsä muistutus siitä, että ihan vähällä harjoittelulla ei vielä asiantuntijaksi tulla, on toki usein aivan aiheellinen.

Jätä kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s